lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kylläpä aika vierii, kun on hauskaa!

 Lievää sarkasmia havaittavissa. Edellisestä kijoituksesta on jo jonkin verran aikaa ja paljon on tässä välssä tapahtunut.
 Viimeksi näytin todennen, että ihmiset tsemmpasivat, että kaikki tulee menemään hyvin. No, hyvin on kai suhteellinen käsite. En jäänyt leikkauspöydälle, siinnä mielessä meni hyvin. Koko kasvain saatiin pois, eli hyvin meni sekin. Mutta siihen se sitten jäikin. Leikkauksen aikana tai sen jälkeen tuli aivoinfarkti (tai verenvuoto, siitä en ole saanut selvää). Kun heräsin leikkauksen jälkeen teholta, ei okea puoli reagoinut mitenkään. Ja puheesta eivät ihmiset tahtoneet saada selvää. Pari päivää meni teholla, sen jälkeen lähettivät osastolle tarkkailuun. Hirveintä oli, että pää toimi kuten ennenkin. Oli kamalaa maata sairaalasängyssä pystymättä liikkumaan uppoutuneena omiin epätoivoisiin ajatuksiin.

Oltuani muutaman päivän tarkkailussa, minua alettiin nostaa pystyyn. Se vasta kamalaa olikin. Kaulan lihakset oikealla eivät toimineet, joten pään kannattelu oli työn ja tuskan takana. Alkuun en edes pystynyt istumaan kuin parikymmentä minuuttia. Mutta kun joka päivä nostettiin istumaan, pytyin istumaan joka päivä vähän enemmän. Suurimman osan ajasta tosin nukuin. Väsymys oli valtava kaikkien kipulääkkeiden takia.

 Jossain vaiheessa puheterapeutti tuli tarkistamaan, miten nieleminen onnistuu. Tähän asti olin ollut nenä-mahaletkun varassa. Terapeutti totesi, että kurkun oikea puoli ei toimi oikein, asetetaan PEG-letku. Parin päivän odottelun jälkeen hoitaja tuli lääkeruiskun kanssa: nyt lähdetään PEG-letkun asennukseen, laitetaan kevyt anestesia. Ilmeisesti sinne ei päässytkään niin pian kuin piti, koska matkalla aloin heräilemään. Toimenpidehuoneeseen piti odottaa vielä lisää, joten olin jo täysin hereillä, kun toimenpidettä alettiin tekemään. Ensin endoskooppi kurkkuun, sitten veitsellä reikä vatsan peitteisiin. Sattui, mutta ei mitään siihen verrattuna, mitä oli tulossa. Hetken päästä lääkäri alkoi survomaan sitä PEG:iä sisään. En ole eläissäni tuntenut samanlaista kipua! Roikuin lääkärin takissa ja huusin, mitä endoskooppi kurkussa vaan voi. Lääkäri ei silmäänsä räpäyttänyt, vaan jatkoi kunnes oli saanut työnsä tehtyä. Olin hiestä märkä ja tuskissani, kun minut vaan lykättiin toimenpidehuoneesta odottamaan kuljetusta osastolle. Vähemmän mukava kokemus sekin.

 Olin osastolla tarkkailussa noin kaksi viikkoa, kunnes yhtenä päivänä tuli tieto, että minut lähetetään Turun kaupunginsairaala akuutille kuntoutusosastolle. Samana päivänä iltapäivällä tuli ambulanssi hakemaan. Taisi olla lokakuun 22.2015. Jostain syystä kuntoutusosastolle siirryttyäni aloin itkemään aivan hillittömästi. Ehkä siinnä vaiheessa tajusin, ettei tämä olekaan mikään muutaman viikon reissu. Ensimmäiset päivät menivätkin suuremmaksi osaksi nukkuessa ja itkiessä. Ensimmäisen viikon aikana kävin toimintaterapeutin alkuarviossa ja siinnä jutellessamme hän kysyi, mitä mieltä olisin mielialalääkkeistä. Suostuin niihin heti sen enempää miettimättä, sen verran epätoivoinen olo oli. Lääkitys aloitettin heti samana päivänä ja parin päivän kuluttua huomasin, että ajatukset alkoivat selkiytyä ja itkukohtaukset vähetä.

 Ensimmäisen viikon, pari vain makasin osastolla ja totuttelin elämään. Ensimmäisenä alkoi fysioterapia ja seisomaharjoitukset. Seisominen on yllättävän vaikeaa, kun toinen puoli kehosta ei toimi. Seuraavaksi aloitettiin toimintaterapia. Alkuun en pystynyt tekemään oikealla kädellä mitään, mutta jo muutaman kerran jälkeen alkoi kädessä tapahtumaan pienen pientä liikettä. Jos silmiään räpäytti, ei huomannut. Mutta voi miten iso asia sekin oli! Samoin fysioterapiassa alkoi tapahtumaan pieniä edistysaskeleita ja pian päästiinkin harjoittelemaan kävelyä valjaissa ja myöhemmin kävelytelineellä ja nelipistekepillä. Rollaattorilla en pystynyt kävelemään. Toimintaterapiassakin tapahtui, sain käsivarren liikkumaan, sormissa alkoi olla pientä liikettä. Pystyin pitelemään oikeassa kädessä juomapulloa ja sain jopa leikattua salaattia pystykahvaveitsellä.

 Marras- joulukuun vaihteessa pääsin eroon PEG-letkusta ja sain syödä ihan normaalia ruokaa ja pääsin myös ensimmäistä kertaa käymään kotona. Se oli suunnattoman ihanaa, vaikka muuta en pystynytkään tekemään, kuin makaamaan sohvalla ja katsomaan televisiota. Mutta se oli oma sohva ja oma televisio. Alkuun pääsin vain päivälomille, eli yöt vietin edelleen sairaalassa. Jouluna sain olla koko joulun kotona. Kävin jopa siskon luona jouluaattona. Se tuntui kuin olisi taas elävien kirjoissa. Koska joulu kotona meni hyvin, sain lääkäriltä luvan viettää kaikki viikonloput kotona. Eli viikot kävin sairaalassa "töissä" ja viikonloput vietin kotona.

Tammikuun lopussa tuli tieto, että saan siirron Maskun neurologiseen kuntoutuskeskukseen. Meni kuukausi, ennen kun sinne pääsi, mutta vihdoin 29.2.2016 tuli auto hakemaan Maskuun. Ja taas alkoi totuttelu uuteen. Terapiat alkoivat siellä lähes heti. Siellä oli siitä mukavaa, että joka päivä sai "lukujärjestyksen", johon oli merkitty kaikki ruoka-ajoista lähtien. Muuhun kuin yksilöterapiaan ei ollut pakko osallistua, mutta en jättänyt mitään muuta väliin, kuin loppuaikoina jokapäiväisen Motomedin polkemisen. Vaikka yksilöterapiaa ei ollut kuin maksimissaan kessan päivässä, niin muuta terapiatoimintaa oli niin paljon, että edistystä tuli koko ajan. Muutaman viikon päästä sain jo luvan kävellä rollaattorin kanssa yksin, kun siltä tuntui.
 Aluksi oli puhetta kuukauden hoitojaksosta, mutta koska kuntoutuminen ei ollut nopeaa, mutta tasaisen nousujohteista, päädyin olemaan siellä kolme kuukautta. Pidin siellä olosta, eteenkin kun sain heti luvan viettää viikonloput kotona. Tylsää hetkeä siellä ei tullut, toisin kuin sairaalassa. Ja erakkoluonteenikin nautti, koska vaikka asuin kahden hengen huoneessa, sain yhtä viikkoa lukuunottamatta olla yksin. Se oli luksusta, kun olin viettänyt 5 kuukautta neljän hengen huoneessa.

 Viimein tuli toukokuu ja kotiin lähdön aika. Vähän hermostutti, mutta viimeiset kaksi viikkoa tuntui todella pitkiltä. 29.5.2016 pääsin vihdoin kotiin. Ihanaa, kun ei tarvinnut enää jättää koiria viikoksi, niitä oli ollut eniten ikävä. Terapioiden piti jatkua lähes heti, mutta koska oli kesä, mitään ei tietenkään tapahtunut. Elokuussa tuli Kelalta kirje, että kuntoutushakemus oli hylätty, koska jokin paperi puuttui. Yritin kysellä ko. paperia eri tahoilta saamatta vastausta, joten jätin asian sikseen ja kuntoutin itse itseäni. Sainkin itseni niin hyvään kuntoon, että pystyin kävelemään kyynärsauvoilla - mitä en pystynyt tekemään Maskusta lähtiessäni - ja pystyin tekemään pieniä ostosreissuja rollaattorin avulla kävellen.

Joulukuussa 2016 kipeytyi vasen jalkani niin, etten enää pystynyt kävelemään. Kävin fysiatrin puheilla, joka kuvautti lonkat ja selän. Kuvissa ei ollut mitään, mikä olisi selittänyt kivut, joten lääkäri totesi, että kipu johtuu oikean puolen heikkoudesta ja vasemman puolen ylirasituksesta. Hoitona fysioterapiaa. Helmikuussa kävin puolivuosittaisessa neurologin tarkastusessa ja sain tarpeelliset paperit uutta kuntoutushakemusta varten. Nyt olen käynyt muutaman kerran fysioterapiassa ja kävely sujuu paremmin, tosin ei vielä kivuttomasti.

 Ja jottei kaikki menisi liian hyvin, huhtikuun alussa sain munuaiskiven. Viiko meni sairaalassa, ennen kuin kivut hellitti. Nyt kun kävin jälkitakastuskuvauksessa, munuaisten osalta oli kaikki hyvin, mutta sattumalta olivat huomanneet maksassa jonkun leesion. Nyt kuvat menevät gastrokirurgin arvioon, tarvitaanko lisätutkimuksia, vai onko kyseessä vain harmiton muutos. Mitäköhän vielä?

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Joko voi huokaista?


 Vihdoin pari viikkoa sitten maanantaina tuli se kauan odotettu kirje.  Sain viimein ajan leikkaukseen, 6.10. sisälle.Helpolla ei sekään tieto mennyt, vaikka sitä nyt ollaan koko porukalla odoitettu kuin kuuta nousevaa; itkuhan siitä tuli. Ja kuika sattuikaan, että samana päivänä oli hammaslääkäri. Lääkäri katseli edellisellä viikolla otettuja kuvia hetken ja totesi, että yhden juurihoidetun hampaan juuressa oli krooninen tulehdus, joka toden näköisesti estää leikkauksen. Oli kuin pommi olisi pudoitettu syliin. Ei voi olla totta! Eli nyt se kauan odoitettu leikkaus siirtyy johonkin hamaan tulevaisuuteen? Seuraava aika hammaslääkäriin olisi sitten vasta seuraavalla viikolla, eli viikkoa ennen leikkausta. Juupa, jotain nyt pitää sille tehdä. Olin sieltä tultuani niin kiukuissani koko asiasta, ettei loppu illasta tullut mitään. Kellokin oli niin paljon, ettei sairaalasta saanut enää ketään kiinni. Olin ihan varma, että leikkaus siirtyy.

 Seuraavana aamuna sain osastolta hoitajan kiinni, joka vahvisti että leikkausta ei voida tehdä, jos suussa on tulehdus. Pitää olla täysin terve. Paniikissa sitten soitin hammaslääkäriin, joka sitten iltapäivällä soitti takaisin ja sanoi, että seuraavana päivänä hammas otetaan pois ja annetaan antibiootit. Hurraa. Soitin vielä keskiviikkona hoidonjärjestelijälle ja kysyin asiasta. Lupasi soittaa takaisin. No sitä soittoa ei tullut, joten päättelin homman olevan ok.

 Perjantaina tuli sitten kirje sairaalasta, että pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin leikkausta varten. En ollut moisesta edes tietoinen, mutta eipä se haitannut, ilmoitin vaan siskolle, etten ole käytettävissä sinä päivänä. Ja onneksi ilmoitin koko päivän vapaaksi! Se tutkimus oli aivan kauhea! Ensimmäiset kaksi tutkimusta olivan ihan siedettäviä, mutta hermoratatutkimus kasvoista oli jotain kamalaa. Varsinkin kun neula pistettiin nenänpieleen, joka nyt muutenkin on herkkä alue. En vaan voinut itselleni mitään vaan aloin itkemään, kun sattui niin paljon. Lääkäri vähän hermostui minulle siinnä ja äyski, että jatketaanko, tutkimus on minun oma etuni. No eihän ne muut neulat yhtä paljon sattunut, kuin se nenänpieli. Silti nekin sattuivat ihan tarpeeksi. Pois lähdettyäni alkoin otsaa oikein särkeä, joten loppu päivä meniki sitten nukkuessa, ettei tuntisi kipua. Kamala tutkimus, toivottavasti ei enää ikinä tarvitse mennä moiseen.

 Tutkimusten välissä oli parin tunnin odotteluaika ja sinä aikana hoidonsuunnittelija sitten soitti. Hammas ei ollut enää ongelma, sillä se oli pois ja antibiootit olivat silloi viimeistä päivää. Kaikki oli hyvin leikkausta varten. Nyt vaan olen pelännyt flunssaa, koska sitä on ollut liikkeellä ja lähipiirissäkin ollaan yskitty ja niistetty. Se tästä vielä puuttuisi! Perjantaina oli vähän outo olo, mutta se saattoi johtua siitäkin kun olin rasittanut itseni ihan piippuun. Hunajaa ja lepoa, kyllä se siitä. Vielä olisi pari päivää kärvisteltävänä ja sitten menen sairaalaan. Kun pääsee sinne sisään, ei tarvitse huolehtia niin paljon. Pelottaa vaan aika lailla. Kaikki, jotka ovat asiasta kuulleet ovat psyykanneet, että hyvin se tulee menemään. Ne ihmiset tietävät mitä he tekevät. Hyvissä käsissä tässä ollaan. No, vielä kun saisi sen iskostettua omaan päähän. Enpähän minä sille mitään itse voi, joten ei kai sitä voi kuin luottaa muihin. Mutta, viimein jotain tapahtuu! Siitä olen tyytyväinen. Loppu on taas muiden käsissä, ei paljon minun murehtimiseni siihen auta.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Sairastumisen pelkoa

 Mitenköhän kauan mun vielä pitää odottaa? Nyt pitää vältellä flunssaisia ihmisiä. Ihan helppoa, kun oma mies on flunssassa... Jos satun sen saamaan, pitää sitä leikkausaikaa taas siirtää ja taas odotellaan. Alkaa käydä vähän raskaaks tämäkin taakka. Sain jo tältä lähettävältä lääkäriltä saikkea 2kk ja kahta erilaista rauhottavaa, koska alkaa psyyke pettää tämän paineen alla. Stressi on niin kova, että päätä särkee lähes joka päivä ja pinna ei kestä yhtään mitään. Vielä kaiken huipuks koira vetäs mut nurin soralle, sillä seurauksella, että silmäkulma liimattiin päivystykessä lauantaina. Nyt kaiken muun pelkäämisen ja välttelyn lisäks pitää pelätä, että tuo silmäkulma tulehtuu. Mitään tulehduksia kun ei saa olla, kun menee siihen leikkaukseen.

 Voi kun kaikki olis jo ohi, eikä tarvitsisi pelätä ja varoa ihan kaikkea. Tuo saikkekaan ei riitä lähellekään, jos aika ei pian tule. Sitten pitää alkaa pelaamaan B-todistusten yms. kanssa. Ei nyt ihan jaksais... Kaikkein kamalinta on, että odotus senkun jatkuu ja nyt tuntuu alkaneen flunssakausi ja joutuu sitäkin pelkäämään. Olisi pitänyt mennä yksityiselle, sitä vartenhan ne vakuutukset on.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Takki tyhjä

 Kävin eilen sairaalassa sillä kirurgilla. Sinänsä aika tyhjänpäivänen käynti. Ei se oikeestaan kertonu mulle paljon mitään ja se kuvaohjelmakaan ei toiminu. Sen verran se kerto, että on sillä tavalla kinkkinen paikka, että sitä kasvainta ei välttämättä pystytä ottamaan kokonaan pois. Lääkäri totesi, että siinnä tapauksessa he ei ota minkään laisia riskejä. Jos sitä ei saada pois, yksi vaihtoehto on sädehoito. Kuulostaa ihan kamalalta. Eikä ne vieläkään tiedä, koska leikataan. Se nyt on selvää, että ainakin yrittävät sen leikata, sille ei vaihtoehtoja annettu. Se tyyppi oli ihan tyypillinen kirurgi, ei paljon puhunut, kysy vaan muutaman rutiinikysymyksen ja silleen nopsaan kerto, missä mennään. En kyllä osannu siltä mitään kyselläkään. Olin sen verran kauhusta kankee. Menin siitä suoraan hoitajan juttusille ja se kerto mulle paljon enemmän. Se kerto, että mut on laitettu sinne jonon (joka kuulemma on pitkä) alkupäähän, joten ei pitäis kovin kauan mennä, mutta muutama viikko kuitenkin. Toisaalta sano, että voi se aika tulla melko nopeastikin. Sairasloman pituudeksi hoitaja arvioin parisen kuukautta. (Kiva, sinä aikanahan ei todellakaan ehdi kyllästyä puolkuoliaaks...)

 Mä olin jo odotushuoneessa pala kurkussa ja jumalattoman hermostunut ja kun puhuin sen hoitajan kanssa, en enää pystynyt pitämään pakkaa kasassa, vaan aloin itkeä taas. Koko tämä käynti sain ne samat tunteet pintaan, mitä se diagnoosin lukeminen aiheutti. Tuli epätoivonen olo ja pelko sen kun kasvoi. Se sanonta "tieto lisää tuskaa" pitää muuten sitten ihan paikkansa. Toivoisin, etten tietäis mitään. Vaikka tiedän hyvin että tää on hyvänlaatuinen jne. silti se ajatus siitä, että mun päässä on jotain mikä sinne ei kuulu ja että sitä aletaan ronkkimaan pois on kamala. En haluais ajatella asiaa, mutta mitenkäs sen pois mielestään sais.

 Sisko on alkanu äristä mulle tästä. Se ei tunnu yhtään ymmärtävän, että ei tämmöstä asiaa noin vaan työnnetä taka-alalle. Se vaan rähisee, ettei sitä tarvi märehtiä koko aikaa. Samoin kun se alko messuamaan siitäkin, kun kerroin, että sädehoito voi olla yks leikkauksen jälkihoitovaihtoehto. Hän ei kuulemmä kyllä siihen suostuis, se on niin rankka hoito. No niin on, mutta jos toinen vaihtoehto on antaa sen vaan olla ja taas jossain vaiheessa höylätä sitä pienemmäks, se sädehoitokaan ei kuulosta pahalta. Kamalaa sekin olisi, jos joutuis jatkuvasti miettimään mahdollista tulevaan uutta leikkausta. Hyvä tuollaisia on heitellä, kun ei ole kyse omasta päästä eikä omista hoidoista. Sitäpaitsi, kukaan ei vielä tässä vaiheessä tiedä, mitä tapahtuu. Jos kaikki menee hyvin, se saadaan sieltä pois, eikä mun tarvii enää koskaan miettiä asiaa. Se olis ihan über ihanaa, sitä toivon!

 Tällä hetkellä on vaan tosi tyhjä ja yksinäinen olo. Kukaan ei voi mitenkään ymmärtää, mikä olo mulla on juuri nyt. Mies kyllä yrittää, mutta silläkin alkaa takki olemaan aika tyhjä. Sekin ärisee mulle ihan hölmöistä asioista ja musta tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Toivottavasti olen väärässä.

perjantai 28. elokuuta 2015

Ärsy

 Tämä viikko on ollut ihan kamala. Olen joka päivä mennyt nukkumaan 9 - 10 aikaan illalla, totta kai heräilly yön aikana koska on kuuma ja sitten 8 aikaan on soinut kello. Olen ollut ihan kuoleman väsynyt kun kello soi. Ja töissä tietysti mitään ymmärtämätön zombie. Olen laskenut tunteja, koska pääsee taas nukkumaan, mikä ei tietenkään auta. Perjantai oli kaikkein kamalin päivä, kun väsytti eikä mikään tahtonut pysyä käsissä. Yritin laskea kolikoita, mutta piti antaa periksi kun pudottelin niitä pitkin lattiaa. Sekin alkoi loppujen lopuksi ärsyttämään, kun pudottelin kaikkea. Onneksi astiat on säilyneet ehjinä!

 Vieläkään ei sairaalasta ole kuulunut mitään. Sekin stressaa, kun ei tiedä yhtään koska sinne joutuu ja uskaltaako mitään suunnitella. Koirankin lääkärin jouduin siirtämään, koska en sille päivälle saanut sille varamiestä, jos itse olen toipilaana. Kaikki on koko ajan vaan "jos". Ärsyttää. Ja tämä väsymys... se ottaa hermon päälle ihan tosissaan. Nukkuisin vaikka kellon ympäri, mutta kun ei voi. Jostain syystä herään aina jossain vaiheessa ja yleensä vielä monta kertaa. Sekin ottaa kupoliin, ettei tiedä, olenko vaan laiska, vai onko tämä väsy tuon alienin aiheuttamaa. Kaikki ärsyttää. Kirjottaminenkaan ei tahdo sujua, kun sormet löytää koko ajan vääriä kirjaimia. Ärsyttää!

perjantai 21. elokuuta 2015

Odottelua

 Sairaalasta ei ole kuulunut mitään. Olin jo alkanut miettimään, onko lähete edes mennyt sinne. Jouduin käymään muuta asiaa varten sairaalassa ja siellä lääkäri sanoi lukeneensa mun papereita ja nähneensä tämän lähettee neurolle. Helpotuksen huokaus. Sanoi, että ensi viikolla pitäisi jotain tapahtua, mutta kun ei ymmärtänyt koodia, ei osannut sanoa mitä. Asia jäi vaivaamaan niin paljon, että soitin sitten sinne neurolle, josta valistettiin, että kyseessä on vasta lääkärien kokous! Hitto, miten kauan tässä vielä joutuu odottelemaan tämän alienin kanssa? No, toisaalta pitää kai olla tyytyväinen, että niillä ei ole kiire ja että asia on nyt ainakin menossa eteenpäin. Kovin hitaasti tosin. Mutta jos lääkäreillä olisi kiire sitä alienia leikkaamaan, olisi asiat paljon huonommin, luulisin. Eli kuten sanotaan: no news is good news. Tässä vaan alkaa hieman hermostumaan, kun mitään ei tapahdu. Itse haluaisin tietenkin sen möllikän pois niin pian kuin mahdollista. Mutta ymmärrän, että koska se ei ole vaarallinen tyyppi ja siinnä samassa jonossa on monta muuta joiden alien on paljon pahempi ja vaarallisempi, minä en ole listan kärjessä. En edes lähellä. Pitää vaan yrittää pitää pää kylmänä ja koittaa unohtaa asia hetkeksi (juu, helppo nakki). Ei tässä minun hötkyilyt yhtään auta. Lääkärit tekee asiat omalla tahdillaan, ei ne multa tule kysymään koskas haluaisit tulla. Odotellaan odotellaan...

lauantai 15. elokuuta 2015

Elämä jatkuu, jotenkin.

 Nyt on melkein viikko tuosta elämäni kauheimmasta päivästä. Ei tunnu enää niin kamalalta, pystyn jo puhumaan asiasta ihmisten kanssa ja perheen kanssa jo vitsaillaankin asiasta. Tosi asia on, että mulla on päässä kasvain ja se on hyvänlaatuinen, joten mitä sitä sitten panikoimaan. Kirurgit kyllä saavat sen pois. Näin lähettävä neurologikin lohdutti. Kun on kyseessa hitaasti kasvava kasvain, eikä se ole millään tavalla agressiivinen, ei tarvi pelätä, että sille nyt yhtäkkiä tapahtuisi jotain. Se ei ole syöpä, se on kasvain. Onneksi.

 Ihmiset ovat olleet todella kannustavia. Kaikki, jotka ovat asiasta tienneet, ovat olleet ensin huolissaan, mutta heti kun kuultiin olosuhteisiin nähden hyät uutiset, kaikki ovat olleet kannustavia ja todenneet, että kyllä ne sut kuntoon saa. Tuo on ollut todella lohduttavaa. Jopa ihmiset, jotka eivät ole koskaan varsinaisesti tavanneet minua, ovat olleet aivan älyttömän kannustavia ja ilmaisseet tukensa. On todella ihana huomata, ettei tarvitse olla yksin tämän asian kanssa ja aina löytyy joku kuunteleva korva tai lukeva silmä jolle voi purkaa mieltään. Tosin oma äiti ottaa vähän päähän. Se on tiennyt sunnuntaista saakka, että menen lääkäriin keskiviikkona, mutta mitään en ole siitä kuullut sunnuntain jälkeen. Kai se odottaa, että minä soitan sille, mutta luulisi nyt että tässä tapauksessa kiinnostais edes sen verran, että soittais pikaseen, että mitä kuuluu. Mutta ei. No olkoot. En viitsi menettää yöuniani tuommosen takia.

 Tällä hetkellä tuntuu ihan hyvältä, enää ei itketä koko aikaa vaikka se möllikkä onkin mielessä. Nyt vaan odotan sitä aikaa kirurgin puheille ja toivon, että se aika tulee pian. Saattaa olla, että fiilikset taas muuttuu, kun pääsen sinne. Nytkin tottakai vähän pelottaa mitä tuleman pitää, mutta olen silti luottavaisin mielin. Totta kai leikkauksesta on omat seurauksensa, mutta haluan tuon alienin pois päästäni ja jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 Päällimmäisenä mielessä on nyt, että hiuksille pitää tehdä jotain. En halua mitään typerää piilotteluhaivenia, vaan aion raa'asti leikata hiukset lyhyiksi. Hyökkäys on paras puolustus, sanotaan. Tuntuu jotenkin typerältä ajatukselta, että yrittäis joillain muutamalla karvalla peitellä järkyttävän isoa kaljua läiskää. Tulee semmonen "comb over"-olo. Mä en ole mikään donaldtrump joka epätoivosesti haluaa peitellä päätään, mua ei haittaa jos ihmiset sen arven näkee nyt alussa. Kasvaahan ne karvat takaisin. On ne tähänkin saakka rehottaneet, niin tuskin ne nyt päättää ykskaks olla kasvamatta. On varmaan muutenkin  kivampaa kun on lyhyt tukka, kun ei voi sitä pestä vähään aikaan. On mulla ollut lyhyet hiukset ennenkin, joten ei se niin kova järkytys ole. Ja tämän hetkinen moppi on aika kamala, joten ei yhtään harmita luopua siitä.

 Musta on aika hyvä merkki, että voin pohtia noinkin turhia asioita tämän tiimoilta. Tai naureskella miehen ja siskon kanssa, että pitääpä lähtee arkkuostoksille. Ei tässä synkistelyt nyt auta yhtään, päin vastoin. Olo olisi aika kamala, jos koko ajan ajattelisi sitä pahinta mahdollista vaihtoehtoa ja parkuisi silmät päästään. Nyt pitää pitää pää kylmänä ja järki mukana. Näitä leikkauksia on tehty jo 1800-luvulta ihan onnistuneesti, joten miks just minä olisin se, jonka leikkaus menisi pahasti metsään? Elämä jatkuu.