lauantai 8. heinäkuuta 2017

Jännän äärellä

No niin. Pölyn laskeuduttua tarkistamme tilanteen. Eli karppikokeilu meni vähän reisille. Nyt saa nämä kaikenmaailman hömpötykset minun puolestani olla. Ei niistä mikään ole toiminut kuitenkaan. Yksi asia elämässä on pysyvää: läski. Joten en viitsi nähdä asiasta painajaisia. Juu, olisihan se mukavaa saada edes sairaalassa tulleet kilot pois, mutta "not in the cards", kuten Lontoon kielellä sanotaan, eli homma on mitä on. Pyörätuolissa ei pysty laihduttamaan, en ainakaan minä. Sokerilla mässäämistä voisi tosin vähentää. Kovin sokeriset "herkut" kun välillä maistuvat vähän ällöltä. Sitä voisi tietenkin kokeilla. Olenhan kerran pystynyt olemaan täysin ilman sokeria 2 kuukautta. Se oli aikamoista kidutusta, mutta pystyin kuitenkin. Sinä aikana lähti painostakin 6 kiloa. Samaan en kyllä toiste ryhdy, mutta vähentäminen ei olisi ollenkaan pahitteeksi.

 Alettiin miehen kanssa vähän miettimään kauppalaskujamme. Kahden hengen pienituloiselle taloudelle on himpun verran liikaa, jos ruokakauppaan menee joka kerta 70 - 80€ ja siellä kaupassa käydään pari kertaa viikossa. Nyt meni kukkaronnyörit kiinni. Tästä lähin yritämme, että kauppaan menisi n. 50€/viikko. Eli punalaput ohoi. Olemme kieltämättä olleet turhan "snobeja" alennuslappujen suhteen, mutta siihen tulee nyt muutos. Pakkanen on keksitty ihan tarkoitusta varten.
 Päätimme, että ruokarahat laitetaan ihan erikseen omalle tilille, mistä ei sitten makseta mitään muuta. Tai sanon päätimme, minä päätin. Näin kauppalaskujen seuraaminen on paljon helpompaa. Tällä viikolla ei ruokakauppaan ole mennyt kuin alle 30€, mutta se toki johtuu siitä, että jääkaappi ja pakastin ovat edelleen aivan täynnä. Eli sitä totuutta siitä, miltä 50€/viikko ruoat todella näyttävät, ei vielä tietenkään tiedä.
 Yksi asia, mikä pienentää kauppalaskua, on leipä. Tai siis itse tehty leipä. Olen ennenkin kauhistellut ostoleivän hintaa. Yhden miltäänmaitumattoman osto"limpun" hinnalla saa reilustikin pussin jauhoja, josta tekee kolme, neljä leipää. Ruisleipä maksaa, leivästä riippuen, puolentoista - kahden euron paikkeilla, kun taas esim. Myllärin ruisleipäaines maksaa alle 3€ ja pussista tulee 6-7 leipää! Lisäksi tarvitaan vain hiivaa ja vettä. Onhan se tottakai helpompaa mennä kauppaan ja ostaa se leipä. Ei tarvitse nähdä vaivaa, eikä sen uunin lämmitys tietenkään ilmaista ole. Mutta eihän sitä lämmitetä yhtä leipää varten. Uuni vie maksimissaan 2 kWh ja se on leipiä paistaessa päällä pari tuntia, eli yhtä leipää kohen ei hinta päätä huimaa. Kaikkein ihaninta olisi leivinuuni, mutta niiden hinnat hipoo pilviä. Pitäisi olla himoleipoja, että sen saisi leipomalla maksuun järkevässä ajassa. Toki se talvella vähentäisi lämmityskuluja ja siten maksaisi itsensä takaisin. Saisikohan niitä semmoisella osamaksusopimuksella, että maksetaan sillä kertyvällä säästöllä...

No mutta. Tänään pitäisi leipoa nyt sitten ensimmäistä kertaa. Siis olenhan minä leiponut leipää useinkin, mutta mies ei ole ja itse en pysty. Joten mies leipoo leipää ensimmäistä kertaa minun valvonnan alla. Tosin fysioterapeutti sanoi eilen, että minun pitäisi kokeilla leipoa itse. Olisi hyvää harjoitusta vammautuneelle kädelle. No jää nähtäväksi.
 Mies lupasi tehdä tänään myös makeita leipomuksia. Ehdotin brownieita. Löysin tässä aamulla nettiohjeita selaessani suklaa-kesäkurpitsabrownien ohjeen. Sitä pitää ehkä kokeilla. Ja osan sokerista voisi korvata vaikka taateleilla tai omenalla. Tai molemmilla. Elämme jänniä aikoja...

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Yks tyhjän kanssa

 Nyt tekis mieli päästää muutama ruma sana. Tämä koe loppuu tähän. Loppu, slut, finito. Kaikkeen hömpötykseen sitä ihminen lankeekin. Mutta sitähän sanotaan, että tyhmästä (tyhjästä) päästä kärsii koko ruumis.
 Juu, kuten arvata saattaa, reisille meni mun karppaukset. Olo on ollu vähän kamala koko viikon ja tänään tuli sitten mieleen käydä vaa'alla... Vajaassa viikossa on tullu kilo lisää, vaikka piti käydä toisin päin. Eli ei ollu mun juttu tämä. Nyt vaan täytyy opetella, jos ei nyt pitämään, mutta ainakin hyväksymään tämä valas, joka näkyy peilistä. Pyörätuolissa ei vaan voi laihduttaa.

 Nyt oikeesti vit... harmittaa niin paljon, etten edes viitsi kirjoittaa.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Antakaa mulle karkkia!

 Kolmas, virallisesti toinen karppipäivä. Olo on "ällö" kaiken rasvan syömisestä, mutta eipä ole nälkäkään. Mutta ihan hillitön karkinhimo. Jos joku toisi eteen kilon karkkia ja sanoisi "antaa painaa", en ihmettelisi ollenkaan jos kilosta ei tunnin kuluttua olisi paljonkaan jäljellä. Mutta pysyn lujana. Pakko.
  Ainakaan vielä ei ole tullut mitään päänsärkyjä tai muita. Ainoa sivuvaikutus on tosiaan tuo rasvasta johtuva ällöittävä olo. Ehkä Somac auttaa siihen, tai Rennie.
 Eilen söin aamupalaksi vähän juustoa, kinkkua, salamia, kurkkua, paprikaa ja tomaattia. Paljon ei tarvinnut syödä, kun tuli täyteen. Lounaalla sitten sunnuntailta jäänyttä ruokaa, eli jauhelihapihviä salaatin kanssa. Kaikkea en  jaksanut syödä siitäkään, koska kastikkeessa oli reilusti rasvaa. Päivällisen aikaan ei oikeastaan ollut edes kovin nälkä, mutta söin, koska ruokana oli lohta. Lohi on yksiä lempiraaka-aineitani, mutta koska se on älyttömän kallista, sitä tulee syötyä harvoin. Lohen kanssa oli voissa haudutettua pinaattia, kuten reseptissä sanottiin. Pinaatti on ihan hyvää, mutta kun se lilluu rasvassa, sitä ei ole kovinkaan mukava syödä. Eli seuraavalla kerralla puolet vähemmän voita, kiitos.
 Aamulla ei tehnyt mieli syödä mitään. Nukuin pitkään ja herättyäni tein itselleni kaakaota kermasta ja kaakaojauheesta. Se oli hieman turhan kitkerää, joten jätin siitä yli puolet. Se oli tosin aivan tarpeeksi, sillä edes lounasaikaan ei ollut nälkä. Söin kuitenkin lounaan, joka oli edellisen illan lohta. Päivälliseksi oli broileripataa oliiveilla ja fetalla. Ruoka oli ihan hyvää taas, mutta en saanut sitä alas montaakaan haarukallista. Ei ole nälkä. Tuntuu oudolta, kun on tähän saakka tottunut siihen, että syö aamiaisen, lounaan, välipalan ja päivällisen ja niiden välillä on ollut aina nälkä (mikä on monesti johtanut lähes jatkuvaan naposteluun). Eli kai siinnä jotain perää on, että rasva pitää kylläisenä. Silti rasvan määrää on vähennettävä. Muuten en pyty syömään tarpeeksi, edes kasviksia.
 Huomiseksi aamuksi mies teki minua varten chia-vanukasta kookosmaidosta. Ajattelin syödä sen mansikoiden kera, jos se olisi vähän raikkaampaa, kuin tähänastiset ruoat. Oikeastaan ohjeiden mukaan pitäisi aamiaiseksi syödä kananmunia jossain muodossa, mutta en todellakaan halua munakokkelia joka aamu. Etenkään nyt, kun olo on muutenkin täysinäinen.
 Huominen päivällinen pitää myöskin improvisoida,koska mies otti vääränlaista broileria pakkasesta. Eli huomenna on broileria sekä lounaaksi, että päivälliseksi. Onneksi pidän broilerista. Päivällisellä pitää tosin nyt vähän tarkkailla rasvan määrää. Harmi, ettei huomenna ehdi laittamaan grilliä päälle. Grillattu broileri olisi poikaa.
 Tämä on tähän mennessä ollut hieman kivikkoista. Toivottavasti kohta helpottaa ja tämä on ollut vaivan arvoista.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

UUDET TUULET

 Nyt saa sairastamiset ja siitä vikisemiset jäädä toistaiseksi. Nyt alkaa painonpudotusprojekti. Sairaala-aikana tuli jostain syystä lähes 20 kiloa lisää ja se on istunut todella tiukssa. Kävin jo kuntoutusjaksolla ravitsemusterapeutin luona, mutta paino vaan jatkoi nousuaan. Nyt keväällä kävin taas ravintoterapeutilla ja alkuun sainkin pari kiloa pois. Kuukauden paino laski ja sitten se hyppäsi taas samaan, kuin alussa.
 Olen ollut jo vuosia kiinnostunut ravitsemuksesta kaikissa muodoissaan ja lukenut siitä paljon. Tutuksi ovat tulleet niin viralliset ravintosuositukset, kuin vähän epävirallisemmakin. Viime aikoina olen lukenut paljon vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta. Siitä kun etsii tietoa, ei voi olla törmäämättä Antti Heikkilän kirjoituksiin. En ole kovinkaan innoissani ihmisestä, joka leimaa vuosisatoja, jopa -tuhansia käytössä olleita elintarvikkeita myrkyksi, kuten viljat. Minkään ruoan tai elintarvikkeen leimaaminen myrkyksi ei vakuuta. Paljon on Heikkilän kirjoituksissa myös ihan jäkevääkin. Mutta jotenkin vaan tuo peloittelulinja ei minuun iske. Kuten ei iskenyt Pekka Puskan Pohjoiskarjala-projektin aikainen rasvalla ja suolalla pirujen seinille maalaaminenkaan. Omat äidinpuoleiset isovanhemmat kun olivat Karjalasta eivätkä kaihtaneet voita, täysmaitoa, kermaa, läskiä tai suolaa. Molemmat elivät ihan ihmisen ikään ilman ongelmia. Isoäiti eli 88 vuotiaaksi ja kun isoisä kuoli, hän olisi täyttäny muutaman kuukauden päästä 94. Ei minusta mitenkään huono.
 Jotenkin myös tämä Heikkilän rahastus tökkii. Mies on laittanut myrkkypelotteluaan useamman kirjan kansien väliin, eivätkä nämä ole mitään "halpiskirjoja". Myös nettisivuilaan hän tarjoaa jäsenyyttä Terveysklubiinsa, hinta vain 294€ ensimmäiseltä vuodelta ja toinen vuosi on sitten jopa satasen halvempi. Alle vuoden sopimuksia ei edes tehdä. Tottahan on, että kaikki, eteenkin laihdutukseen liittyvä, ravintoneuvonta on rahastusta, mutta yleensä niissä on sentään ilmaisia tutustumisjaksoja ja jäsenyyden voi yleensä joko irtisanoa halutessaan tai jakson mitan voi valita lyhyemmäksi, kuin vuodeksi kerrallaan. Mutta Heikkilä ottaa rahat heti kättelyssä, ilman että asiakas oikeastaan edes tietää, mistä tässä jäsenyydestä on kyse. Ei kiitos, ainakaan minulle.
 Kuten totesin, Heikkilällä on ihan hyviäkin kijoituksia, joita perustellaan erilaisilla tutkimuksilla, mutta se pirujen maalaaminen tökkii. Siksi en ole tosissani innostunut tästä "karppaamisestta". Ennen kun nyt.
 Kahltessani tätä netin karppausviidakkoa, törmäsin ruotsalaisen lääkärin Andreas Eenfeldtin vetämään englanninkieliseen sivustoon Diet Doctor. Juu, jäsenyys tuollakin on maksullinen, 9$ kuussa, mutta jäsenyys ei ole pakollinen, sillä tietoa ja reseptejä saa ilmaiseksikin. Ja jos valitsee jäsenyyden, on ensimmäinen kuukausi ilmainen ja jäsenyyden voi katkaista milloin vain. Näinhän sen pitäisikin olla.
 Olen nyt muutaman päivän lukenut sivustoa ja katsellut lääkäreiden haastatteluja ja valistusvideoita. Niissä ei nyt ole kovin paljoa mitään, mistä en olisi jo ennenkin lukenut tai kuullut, mutta mikä sai minut ihastumaan sivustoon, olivat helpolta ja herkulliselta  kuulostavat reseptit ja menu kokonaisuudet. On eri asia noin niin kuin suurinpiirtein tietää mitä pitää syödä, kuin että on selkeät reseptit mitä syödä aamiaiseksi, lounaaksi ja päivälliseksi. Sivustolla ei myöskään peloitella tai leimata mitään "myrkyksi". Tietoa annetaan periaatteella "ota tai jätä, itse päätät".
 Päätin kokeilla. Ja samalla kokeilen jäsenyyttä, sillä jäsenenä saa ohjeet kahden viikon "karppihaasteeseen". Reseptit kuulostaa ja näyttää niin herkullisilta, että maltan tuskin odottaa. Ensimmäistä reseptiä on jo kokeiltukin tänään ja voin kertoa, että yhtä hyvää oli, mitä odotinkin. Saa nyt sitten nähdä, että a. miten koville tämä ottaa ja b. miten mokoma toimii. Tosin ei yhtään helpota asiaa, että mies ei ole tästä yhtään innoissaan ja nytkin istuu sohvalla valtava sipsipussi mahan päällä ja tunkee sipsejä suuhunsa, kuin olisi jossain syömiskisassa. Eli to be continued.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kylläpä aika vierii, kun on hauskaa!

 Lievää sarkasmia havaittavissa. Edellisestä kijoituksesta on jo jonkin verran aikaa ja paljon on tässä välssä tapahtunut.
 Viimeksi näytin todennen, että ihmiset tsemmpasivat, että kaikki tulee menemään hyvin. No, hyvin on kai suhteellinen käsite. En jäänyt leikkauspöydälle, siinnä mielessä meni hyvin. Koko kasvain saatiin pois, eli hyvin meni sekin. Mutta siihen se sitten jäikin. Leikkauksen aikana tai sen jälkeen tuli aivoinfarkti (tai verenvuoto, siitä en ole saanut selvää). Kun heräsin leikkauksen jälkeen teholta, ei okea puoli reagoinut mitenkään. Ja puheesta eivät ihmiset tahtoneet saada selvää. Pari päivää meni teholla, sen jälkeen lähettivät osastolle tarkkailuun. Hirveintä oli, että pää toimi kuten ennenkin. Oli kamalaa maata sairaalasängyssä pystymättä liikkumaan uppoutuneena omiin epätoivoisiin ajatuksiin.

Oltuani muutaman päivän tarkkailussa, minua alettiin nostaa pystyyn. Se vasta kamalaa olikin. Kaulan lihakset oikealla eivät toimineet, joten pään kannattelu oli työn ja tuskan takana. Alkuun en edes pystynyt istumaan kuin parikymmentä minuuttia. Mutta kun joka päivä nostettiin istumaan, pytyin istumaan joka päivä vähän enemmän. Suurimman osan ajasta tosin nukuin. Väsymys oli valtava kaikkien kipulääkkeiden takia.

 Jossain vaiheessa puheterapeutti tuli tarkistamaan, miten nieleminen onnistuu. Tähän asti olin ollut nenä-mahaletkun varassa. Terapeutti totesi, että kurkun oikea puoli ei toimi oikein, asetetaan PEG-letku. Parin päivän odottelun jälkeen hoitaja tuli lääkeruiskun kanssa: nyt lähdetään PEG-letkun asennukseen, laitetaan kevyt anestesia. Ilmeisesti sinne ei päässytkään niin pian kuin piti, koska matkalla aloin heräilemään. Toimenpidehuoneeseen piti odottaa vielä lisää, joten olin jo täysin hereillä, kun toimenpidettä alettiin tekemään. Ensin endoskooppi kurkkuun, sitten veitsellä reikä vatsan peitteisiin. Sattui, mutta ei mitään siihen verrattuna, mitä oli tulossa. Hetken päästä lääkäri alkoi survomaan sitä PEG:iä sisään. En ole eläissäni tuntenut samanlaista kipua! Roikuin lääkärin takissa ja huusin, mitä endoskooppi kurkussa vaan voi. Lääkäri ei silmäänsä räpäyttänyt, vaan jatkoi kunnes oli saanut työnsä tehtyä. Olin hiestä märkä ja tuskissani, kun minut vaan lykättiin toimenpidehuoneesta odottamaan kuljetusta osastolle. Vähemmän mukava kokemus sekin.

 Olin osastolla tarkkailussa noin kaksi viikkoa, kunnes yhtenä päivänä tuli tieto, että minut lähetetään Turun kaupunginsairaala akuutille kuntoutusosastolle. Samana päivänä iltapäivällä tuli ambulanssi hakemaan. Taisi olla lokakuun 22.2015. Jostain syystä kuntoutusosastolle siirryttyäni aloin itkemään aivan hillittömästi. Ehkä siinnä vaiheessa tajusin, ettei tämä olekaan mikään muutaman viikon reissu. Ensimmäiset päivät menivätkin suuremmaksi osaksi nukkuessa ja itkiessä. Ensimmäisen viikon aikana kävin toimintaterapeutin alkuarviossa ja siinnä jutellessamme hän kysyi, mitä mieltä olisin mielialalääkkeistä. Suostuin niihin heti sen enempää miettimättä, sen verran epätoivoinen olo oli. Lääkitys aloitettin heti samana päivänä ja parin päivän kuluttua huomasin, että ajatukset alkoivat selkiytyä ja itkukohtaukset vähetä.

 Ensimmäisen viikon, pari vain makasin osastolla ja totuttelin elämään. Ensimmäisenä alkoi fysioterapia ja seisomaharjoitukset. Seisominen on yllättävän vaikeaa, kun toinen puoli kehosta ei toimi. Seuraavaksi aloitettiin toimintaterapia. Alkuun en pystynyt tekemään oikealla kädellä mitään, mutta jo muutaman kerran jälkeen alkoi kädessä tapahtumaan pienen pientä liikettä. Jos silmiään räpäytti, ei huomannut. Mutta voi miten iso asia sekin oli! Samoin fysioterapiassa alkoi tapahtumaan pieniä edistysaskeleita ja pian päästiinkin harjoittelemaan kävelyä valjaissa ja myöhemmin kävelytelineellä ja nelipistekepillä. Rollaattorilla en pystynyt kävelemään. Toimintaterapiassakin tapahtui, sain käsivarren liikkumaan, sormissa alkoi olla pientä liikettä. Pystyin pitelemään oikeassa kädessä juomapulloa ja sain jopa leikattua salaattia pystykahvaveitsellä.

 Marras- joulukuun vaihteessa pääsin eroon PEG-letkusta ja sain syödä ihan normaalia ruokaa ja pääsin myös ensimmäistä kertaa käymään kotona. Se oli suunnattoman ihanaa, vaikka muuta en pystynytkään tekemään, kuin makaamaan sohvalla ja katsomaan televisiota. Mutta se oli oma sohva ja oma televisio. Alkuun pääsin vain päivälomille, eli yöt vietin edelleen sairaalassa. Jouluna sain olla koko joulun kotona. Kävin jopa siskon luona jouluaattona. Se tuntui kuin olisi taas elävien kirjoissa. Koska joulu kotona meni hyvin, sain lääkäriltä luvan viettää kaikki viikonloput kotona. Eli viikot kävin sairaalassa "töissä" ja viikonloput vietin kotona.

Tammikuun lopussa tuli tieto, että saan siirron Maskun neurologiseen kuntoutuskeskukseen. Meni kuukausi, ennen kun sinne pääsi, mutta vihdoin 29.2.2016 tuli auto hakemaan Maskuun. Ja taas alkoi totuttelu uuteen. Terapiat alkoivat siellä lähes heti. Siellä oli siitä mukavaa, että joka päivä sai "lukujärjestyksen", johon oli merkitty kaikki ruoka-ajoista lähtien. Muuhun kuin yksilöterapiaan ei ollut pakko osallistua, mutta en jättänyt mitään muuta väliin, kuin loppuaikoina jokapäiväisen Motomedin polkemisen. Vaikka yksilöterapiaa ei ollut kuin maksimissaan kessan päivässä, niin muuta terapiatoimintaa oli niin paljon, että edistystä tuli koko ajan. Muutaman viikon päästä sain jo luvan kävellä rollaattorin kanssa yksin, kun siltä tuntui.
 Aluksi oli puhetta kuukauden hoitojaksosta, mutta koska kuntoutuminen ei ollut nopeaa, mutta tasaisen nousujohteista, päädyin olemaan siellä kolme kuukautta. Pidin siellä olosta, eteenkin kun sain heti luvan viettää viikonloput kotona. Tylsää hetkeä siellä ei tullut, toisin kuin sairaalassa. Ja erakkoluonteenikin nautti, koska vaikka asuin kahden hengen huoneessa, sain yhtä viikkoa lukuunottamatta olla yksin. Se oli luksusta, kun olin viettänyt 5 kuukautta neljän hengen huoneessa.

 Viimein tuli toukokuu ja kotiin lähdön aika. Vähän hermostutti, mutta viimeiset kaksi viikkoa tuntui todella pitkiltä. 29.5.2016 pääsin vihdoin kotiin. Ihanaa, kun ei tarvinnut enää jättää koiria viikoksi, niitä oli ollut eniten ikävä. Terapioiden piti jatkua lähes heti, mutta koska oli kesä, mitään ei tietenkään tapahtunut. Elokuussa tuli Kelalta kirje, että kuntoutushakemus oli hylätty, koska jokin paperi puuttui. Yritin kysellä ko. paperia eri tahoilta saamatta vastausta, joten jätin asian sikseen ja kuntoutin itse itseäni. Sainkin itseni niin hyvään kuntoon, että pystyin kävelemään kyynärsauvoilla - mitä en pystynyt tekemään Maskusta lähtiessäni - ja pystyin tekemään pieniä ostosreissuja rollaattorin avulla kävellen.

Joulukuussa 2016 kipeytyi vasen jalkani niin, etten enää pystynyt kävelemään. Kävin fysiatrin puheilla, joka kuvautti lonkat ja selän. Kuvissa ei ollut mitään, mikä olisi selittänyt kivut, joten lääkäri totesi, että kipu johtuu oikean puolen heikkoudesta ja vasemman puolen ylirasituksesta. Hoitona fysioterapiaa. Helmikuussa kävin puolivuosittaisessa neurologin tarkastusessa ja sain tarpeelliset paperit uutta kuntoutushakemusta varten. Nyt olen käynyt muutaman kerran fysioterapiassa ja kävely sujuu paremmin, tosin ei vielä kivuttomasti.

 Ja jottei kaikki menisi liian hyvin, huhtikuun alussa sain munuaiskiven. Viiko meni sairaalassa, ennen kuin kivut hellitti. Nyt kun kävin jälkitakastuskuvauksessa, munuaisten osalta oli kaikki hyvin, mutta sattumalta olivat huomanneet maksassa jonkun leesion. Nyt kuvat menevät gastrokirurgin arvioon, tarvitaanko lisätutkimuksia, vai onko kyseessä vain harmiton muutos. Mitäköhän vielä?

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Joko voi huokaista?


 Vihdoin pari viikkoa sitten maanantaina tuli se kauan odotettu kirje.  Sain viimein ajan leikkaukseen, 6.10. sisälle.Helpolla ei sekään tieto mennyt, vaikka sitä nyt ollaan koko porukalla odoitettu kuin kuuta nousevaa; itkuhan siitä tuli. Ja kuika sattuikaan, että samana päivänä oli hammaslääkäri. Lääkäri katseli edellisellä viikolla otettuja kuvia hetken ja totesi, että yhden juurihoidetun hampaan juuressa oli krooninen tulehdus, joka toden näköisesti estää leikkauksen. Oli kuin pommi olisi pudoitettu syliin. Ei voi olla totta! Eli nyt se kauan odoitettu leikkaus siirtyy johonkin hamaan tulevaisuuteen? Seuraava aika hammaslääkäriin olisi sitten vasta seuraavalla viikolla, eli viikkoa ennen leikkausta. Juupa, jotain nyt pitää sille tehdä. Olin sieltä tultuani niin kiukuissani koko asiasta, ettei loppu illasta tullut mitään. Kellokin oli niin paljon, ettei sairaalasta saanut enää ketään kiinni. Olin ihan varma, että leikkaus siirtyy.

 Seuraavana aamuna sain osastolta hoitajan kiinni, joka vahvisti että leikkausta ei voida tehdä, jos suussa on tulehdus. Pitää olla täysin terve. Paniikissa sitten soitin hammaslääkäriin, joka sitten iltapäivällä soitti takaisin ja sanoi, että seuraavana päivänä hammas otetaan pois ja annetaan antibiootit. Hurraa. Soitin vielä keskiviikkona hoidonjärjestelijälle ja kysyin asiasta. Lupasi soittaa takaisin. No sitä soittoa ei tullut, joten päättelin homman olevan ok.

 Perjantaina tuli sitten kirje sairaalasta, että pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin leikkausta varten. En ollut moisesta edes tietoinen, mutta eipä se haitannut, ilmoitin vaan siskolle, etten ole käytettävissä sinä päivänä. Ja onneksi ilmoitin koko päivän vapaaksi! Se tutkimus oli aivan kauhea! Ensimmäiset kaksi tutkimusta olivan ihan siedettäviä, mutta hermoratatutkimus kasvoista oli jotain kamalaa. Varsinkin kun neula pistettiin nenänpieleen, joka nyt muutenkin on herkkä alue. En vaan voinut itselleni mitään vaan aloin itkemään, kun sattui niin paljon. Lääkäri vähän hermostui minulle siinnä ja äyski, että jatketaanko, tutkimus on minun oma etuni. No eihän ne muut neulat yhtä paljon sattunut, kuin se nenänpieli. Silti nekin sattuivat ihan tarpeeksi. Pois lähdettyäni alkoin otsaa oikein särkeä, joten loppu päivä meniki sitten nukkuessa, ettei tuntisi kipua. Kamala tutkimus, toivottavasti ei enää ikinä tarvitse mennä moiseen.

 Tutkimusten välissä oli parin tunnin odotteluaika ja sinä aikana hoidonsuunnittelija sitten soitti. Hammas ei ollut enää ongelma, sillä se oli pois ja antibiootit olivat silloi viimeistä päivää. Kaikki oli hyvin leikkausta varten. Nyt vaan olen pelännyt flunssaa, koska sitä on ollut liikkeellä ja lähipiirissäkin ollaan yskitty ja niistetty. Se tästä vielä puuttuisi! Perjantaina oli vähän outo olo, mutta se saattoi johtua siitäkin kun olin rasittanut itseni ihan piippuun. Hunajaa ja lepoa, kyllä se siitä. Vielä olisi pari päivää kärvisteltävänä ja sitten menen sairaalaan. Kun pääsee sinne sisään, ei tarvitse huolehtia niin paljon. Pelottaa vaan aika lailla. Kaikki, jotka ovat asiasta kuulleet ovat psyykanneet, että hyvin se tulee menemään. Ne ihmiset tietävät mitä he tekevät. Hyvissä käsissä tässä ollaan. No, vielä kun saisi sen iskostettua omaan päähän. Enpähän minä sille mitään itse voi, joten ei kai sitä voi kuin luottaa muihin. Mutta, viimein jotain tapahtuu! Siitä olen tyytyväinen. Loppu on taas muiden käsissä, ei paljon minun murehtimiseni siihen auta.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Sairastumisen pelkoa

 Mitenköhän kauan mun vielä pitää odottaa? Nyt pitää vältellä flunssaisia ihmisiä. Ihan helppoa, kun oma mies on flunssassa... Jos satun sen saamaan, pitää sitä leikkausaikaa taas siirtää ja taas odotellaan. Alkaa käydä vähän raskaaks tämäkin taakka. Sain jo tältä lähettävältä lääkäriltä saikkea 2kk ja kahta erilaista rauhottavaa, koska alkaa psyyke pettää tämän paineen alla. Stressi on niin kova, että päätä särkee lähes joka päivä ja pinna ei kestä yhtään mitään. Vielä kaiken huipuks koira vetäs mut nurin soralle, sillä seurauksella, että silmäkulma liimattiin päivystykessä lauantaina. Nyt kaiken muun pelkäämisen ja välttelyn lisäks pitää pelätä, että tuo silmäkulma tulehtuu. Mitään tulehduksia kun ei saa olla, kun menee siihen leikkaukseen.

 Voi kun kaikki olis jo ohi, eikä tarvitsisi pelätä ja varoa ihan kaikkea. Tuo saikkekaan ei riitä lähellekään, jos aika ei pian tule. Sitten pitää alkaa pelaamaan B-todistusten yms. kanssa. Ei nyt ihan jaksais... Kaikkein kamalinta on, että odotus senkun jatkuu ja nyt tuntuu alkaneen flunssakausi ja joutuu sitäkin pelkäämään. Olisi pitänyt mennä yksityiselle, sitä vartenhan ne vakuutukset on.