lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kylläpä aika vierii, kun on hauskaa!

 Lievää sarkasmia havaittavissa. Edellisestä kijoituksesta on jo jonkin verran aikaa ja paljon on tässä välssä tapahtunut.
 Viimeksi näytin todennen, että ihmiset tsemmpasivat, että kaikki tulee menemään hyvin. No, hyvin on kai suhteellinen käsite. En jäänyt leikkauspöydälle, siinnä mielessä meni hyvin. Koko kasvain saatiin pois, eli hyvin meni sekin. Mutta siihen se sitten jäikin. Leikkauksen aikana tai sen jälkeen tuli aivoinfarkti (tai verenvuoto, siitä en ole saanut selvää). Kun heräsin leikkauksen jälkeen teholta, ei okea puoli reagoinut mitenkään. Ja puheesta eivät ihmiset tahtoneet saada selvää. Pari päivää meni teholla, sen jälkeen lähettivät osastolle tarkkailuun. Hirveintä oli, että pää toimi kuten ennenkin. Oli kamalaa maata sairaalasängyssä pystymättä liikkumaan uppoutuneena omiin epätoivoisiin ajatuksiin.

Oltuani muutaman päivän tarkkailussa, minua alettiin nostaa pystyyn. Se vasta kamalaa olikin. Kaulan lihakset oikealla eivät toimineet, joten pään kannattelu oli työn ja tuskan takana. Alkuun en edes pystynyt istumaan kuin parikymmentä minuuttia. Mutta kun joka päivä nostettiin istumaan, pytyin istumaan joka päivä vähän enemmän. Suurimman osan ajasta tosin nukuin. Väsymys oli valtava kaikkien kipulääkkeiden takia.

 Jossain vaiheessa puheterapeutti tuli tarkistamaan, miten nieleminen onnistuu. Tähän asti olin ollut nenä-mahaletkun varassa. Terapeutti totesi, että kurkun oikea puoli ei toimi oikein, asetetaan PEG-letku. Parin päivän odottelun jälkeen hoitaja tuli lääkeruiskun kanssa: nyt lähdetään PEG-letkun asennukseen, laitetaan kevyt anestesia. Ilmeisesti sinne ei päässytkään niin pian kuin piti, koska matkalla aloin heräilemään. Toimenpidehuoneeseen piti odottaa vielä lisää, joten olin jo täysin hereillä, kun toimenpidettä alettiin tekemään. Ensin endoskooppi kurkkuun, sitten veitsellä reikä vatsan peitteisiin. Sattui, mutta ei mitään siihen verrattuna, mitä oli tulossa. Hetken päästä lääkäri alkoi survomaan sitä PEG:iä sisään. En ole eläissäni tuntenut samanlaista kipua! Roikuin lääkärin takissa ja huusin, mitä endoskooppi kurkussa vaan voi. Lääkäri ei silmäänsä räpäyttänyt, vaan jatkoi kunnes oli saanut työnsä tehtyä. Olin hiestä märkä ja tuskissani, kun minut vaan lykättiin toimenpidehuoneesta odottamaan kuljetusta osastolle. Vähemmän mukava kokemus sekin.

 Olin osastolla tarkkailussa noin kaksi viikkoa, kunnes yhtenä päivänä tuli tieto, että minut lähetetään Turun kaupunginsairaala akuutille kuntoutusosastolle. Samana päivänä iltapäivällä tuli ambulanssi hakemaan. Taisi olla lokakuun 22.2015. Jostain syystä kuntoutusosastolle siirryttyäni aloin itkemään aivan hillittömästi. Ehkä siinnä vaiheessa tajusin, ettei tämä olekaan mikään muutaman viikon reissu. Ensimmäiset päivät menivätkin suuremmaksi osaksi nukkuessa ja itkiessä. Ensimmäisen viikon aikana kävin toimintaterapeutin alkuarviossa ja siinnä jutellessamme hän kysyi, mitä mieltä olisin mielialalääkkeistä. Suostuin niihin heti sen enempää miettimättä, sen verran epätoivoinen olo oli. Lääkitys aloitettin heti samana päivänä ja parin päivän kuluttua huomasin, että ajatukset alkoivat selkiytyä ja itkukohtaukset vähetä.

 Ensimmäisen viikon, pari vain makasin osastolla ja totuttelin elämään. Ensimmäisenä alkoi fysioterapia ja seisomaharjoitukset. Seisominen on yllättävän vaikeaa, kun toinen puoli kehosta ei toimi. Seuraavaksi aloitettiin toimintaterapia. Alkuun en pystynyt tekemään oikealla kädellä mitään, mutta jo muutaman kerran jälkeen alkoi kädessä tapahtumaan pienen pientä liikettä. Jos silmiään räpäytti, ei huomannut. Mutta voi miten iso asia sekin oli! Samoin fysioterapiassa alkoi tapahtumaan pieniä edistysaskeleita ja pian päästiinkin harjoittelemaan kävelyä valjaissa ja myöhemmin kävelytelineellä ja nelipistekepillä. Rollaattorilla en pystynyt kävelemään. Toimintaterapiassakin tapahtui, sain käsivarren liikkumaan, sormissa alkoi olla pientä liikettä. Pystyin pitelemään oikeassa kädessä juomapulloa ja sain jopa leikattua salaattia pystykahvaveitsellä.

 Marras- joulukuun vaihteessa pääsin eroon PEG-letkusta ja sain syödä ihan normaalia ruokaa ja pääsin myös ensimmäistä kertaa käymään kotona. Se oli suunnattoman ihanaa, vaikka muuta en pystynytkään tekemään, kuin makaamaan sohvalla ja katsomaan televisiota. Mutta se oli oma sohva ja oma televisio. Alkuun pääsin vain päivälomille, eli yöt vietin edelleen sairaalassa. Jouluna sain olla koko joulun kotona. Kävin jopa siskon luona jouluaattona. Se tuntui kuin olisi taas elävien kirjoissa. Koska joulu kotona meni hyvin, sain lääkäriltä luvan viettää kaikki viikonloput kotona. Eli viikot kävin sairaalassa "töissä" ja viikonloput vietin kotona.

Tammikuun lopussa tuli tieto, että saan siirron Maskun neurologiseen kuntoutuskeskukseen. Meni kuukausi, ennen kun sinne pääsi, mutta vihdoin 29.2.2016 tuli auto hakemaan Maskuun. Ja taas alkoi totuttelu uuteen. Terapiat alkoivat siellä lähes heti. Siellä oli siitä mukavaa, että joka päivä sai "lukujärjestyksen", johon oli merkitty kaikki ruoka-ajoista lähtien. Muuhun kuin yksilöterapiaan ei ollut pakko osallistua, mutta en jättänyt mitään muuta väliin, kuin loppuaikoina jokapäiväisen Motomedin polkemisen. Vaikka yksilöterapiaa ei ollut kuin maksimissaan kessan päivässä, niin muuta terapiatoimintaa oli niin paljon, että edistystä tuli koko ajan. Muutaman viikon päästä sain jo luvan kävellä rollaattorin kanssa yksin, kun siltä tuntui.
 Aluksi oli puhetta kuukauden hoitojaksosta, mutta koska kuntoutuminen ei ollut nopeaa, mutta tasaisen nousujohteista, päädyin olemaan siellä kolme kuukautta. Pidin siellä olosta, eteenkin kun sain heti luvan viettää viikonloput kotona. Tylsää hetkeä siellä ei tullut, toisin kuin sairaalassa. Ja erakkoluonteenikin nautti, koska vaikka asuin kahden hengen huoneessa, sain yhtä viikkoa lukuunottamatta olla yksin. Se oli luksusta, kun olin viettänyt 5 kuukautta neljän hengen huoneessa.

 Viimein tuli toukokuu ja kotiin lähdön aika. Vähän hermostutti, mutta viimeiset kaksi viikkoa tuntui todella pitkiltä. 29.5.2016 pääsin vihdoin kotiin. Ihanaa, kun ei tarvinnut enää jättää koiria viikoksi, niitä oli ollut eniten ikävä. Terapioiden piti jatkua lähes heti, mutta koska oli kesä, mitään ei tietenkään tapahtunut. Elokuussa tuli Kelalta kirje, että kuntoutushakemus oli hylätty, koska jokin paperi puuttui. Yritin kysellä ko. paperia eri tahoilta saamatta vastausta, joten jätin asian sikseen ja kuntoutin itse itseäni. Sainkin itseni niin hyvään kuntoon, että pystyin kävelemään kyynärsauvoilla - mitä en pystynyt tekemään Maskusta lähtiessäni - ja pystyin tekemään pieniä ostosreissuja rollaattorin avulla kävellen.

Joulukuussa 2016 kipeytyi vasen jalkani niin, etten enää pystynyt kävelemään. Kävin fysiatrin puheilla, joka kuvautti lonkat ja selän. Kuvissa ei ollut mitään, mikä olisi selittänyt kivut, joten lääkäri totesi, että kipu johtuu oikean puolen heikkoudesta ja vasemman puolen ylirasituksesta. Hoitona fysioterapiaa. Helmikuussa kävin puolivuosittaisessa neurologin tarkastusessa ja sain tarpeelliset paperit uutta kuntoutushakemusta varten. Nyt olen käynyt muutaman kerran fysioterapiassa ja kävely sujuu paremmin, tosin ei vielä kivuttomasti.

 Ja jottei kaikki menisi liian hyvin, huhtikuun alussa sain munuaiskiven. Viiko meni sairaalassa, ennen kuin kivut hellitti. Nyt kun kävin jälkitakastuskuvauksessa, munuaisten osalta oli kaikki hyvin, mutta sattumalta olivat huomanneet maksassa jonkun leesion. Nyt kuvat menevät gastrokirurgin arvioon, tarvitaanko lisätutkimuksia, vai onko kyseessä vain harmiton muutos. Mitäköhän vielä?

3 kommenttia:

  1. Ihanaa kuulla sinusta, vaikka ei uutiset nyt pelkkää ruusun tuoksuista sateenkaarihattaraa olleetkaan <3 aina välillä olen miettinyt miten operaatiosi/sairautesi meni kun blogi on hiljennyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä tässä kauheesti raportoitavaa ole ollut ja vasta nyt on alkanu pystymään kirjoittamaan pidempään. Vielä henki pihisee... Vähän niin kuin ent. työkaveri sanoi: jumala ei huoli ja piru ei pidä kiirettä, kun tietää saavansa. :D

      Poista
    2. Mun isä tuumasi viime syksynä syövän viime metreillä, että kyllähän tästä joutais, mutta taitaa olla yläkerrassakin niin kiirettä, etteivät kerkiä kirjaamaan sisään.

      Poista