Takki tyhjä

 Kävin eilen sairaalassa sillä kirurgilla. Sinänsä aika tyhjänpäivänen käynti. Ei se oikeestaan kertonu mulle paljon mitään ja se kuvaohjelmakaan ei toiminu. Sen verran se kerto, että on sillä tavalla kinkkinen paikka, että sitä kasvainta ei välttämättä pystytä ottamaan kokonaan pois. Lääkäri totesi, että siinnä tapauksessa he ei ota minkään laisia riskejä. Jos sitä ei saada pois, yksi vaihtoehto on sädehoito. Kuulostaa ihan kamalalta. Eikä ne vieläkään tiedä, koska leikataan. Se nyt on selvää, että ainakin yrittävät sen leikata, sille ei vaihtoehtoja annettu. Se tyyppi oli ihan tyypillinen kirurgi, ei paljon puhunut, kysy vaan muutaman rutiinikysymyksen ja silleen nopsaan kerto, missä mennään. En kyllä osannu siltä mitään kyselläkään. Olin sen verran kauhusta kankee. Menin siitä suoraan hoitajan juttusille ja se kerto mulle paljon enemmän. Se kerto, että mut on laitettu sinne jonon (joka kuulemma on pitkä) alkupäähän, joten ei pitäis kovin kauan mennä, mutta muutama viikko kuitenkin. Toisaalta sano, että voi se aika tulla melko nopeastikin. Sairasloman pituudeksi hoitaja arvioin parisen kuukautta. (Kiva, sinä aikanahan ei todellakaan ehdi kyllästyä puolkuoliaaks...)

 Mä olin jo odotushuoneessa pala kurkussa ja jumalattoman hermostunut ja kun puhuin sen hoitajan kanssa, en enää pystynyt pitämään pakkaa kasassa, vaan aloin itkeä taas. Koko tämä käynti sain ne samat tunteet pintaan, mitä se diagnoosin lukeminen aiheutti. Tuli epätoivonen olo ja pelko sen kun kasvoi. Se sanonta "tieto lisää tuskaa" pitää muuten sitten ihan paikkansa. Toivoisin, etten tietäis mitään. Vaikka tiedän hyvin että tää on hyvänlaatuinen jne. silti se ajatus siitä, että mun päässä on jotain mikä sinne ei kuulu ja että sitä aletaan ronkkimaan pois on kamala. En haluais ajatella asiaa, mutta mitenkäs sen pois mielestään sais.

 Sisko on alkanu äristä mulle tästä. Se ei tunnu yhtään ymmärtävän, että ei tämmöstä asiaa noin vaan työnnetä taka-alalle. Se vaan rähisee, ettei sitä tarvi märehtiä koko aikaa. Samoin kun se alko messuamaan siitäkin, kun kerroin, että sädehoito voi olla yks leikkauksen jälkihoitovaihtoehto. Hän ei kuulemmä kyllä siihen suostuis, se on niin rankka hoito. No niin on, mutta jos toinen vaihtoehto on antaa sen vaan olla ja taas jossain vaiheessa höylätä sitä pienemmäks, se sädehoitokaan ei kuulosta pahalta. Kamalaa sekin olisi, jos joutuis jatkuvasti miettimään mahdollista tulevaan uutta leikkausta. Hyvä tuollaisia on heitellä, kun ei ole kyse omasta päästä eikä omista hoidoista. Sitäpaitsi, kukaan ei vielä tässä vaiheessä tiedä, mitä tapahtuu. Jos kaikki menee hyvin, se saadaan sieltä pois, eikä mun tarvii enää koskaan miettiä asiaa. Se olis ihan über ihanaa, sitä toivon!

 Tällä hetkellä on vaan tosi tyhjä ja yksinäinen olo. Kukaan ei voi mitenkään ymmärtää, mikä olo mulla on juuri nyt. Mies kyllä yrittää, mutta silläkin alkaa takki olemaan aika tyhjä. Sekin ärisee mulle ihan hölmöistä asioista ja musta tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Toivottavasti olen väärässä.