lauantai 15. elokuuta 2015

Elämä jatkuu, jotenkin.

 Nyt on melkein viikko tuosta elämäni kauheimmasta päivästä. Ei tunnu enää niin kamalalta, pystyn jo puhumaan asiasta ihmisten kanssa ja perheen kanssa jo vitsaillaankin asiasta. Tosi asia on, että mulla on päässä kasvain ja se on hyvänlaatuinen, joten mitä sitä sitten panikoimaan. Kirurgit kyllä saavat sen pois. Näin lähettävä neurologikin lohdutti. Kun on kyseessa hitaasti kasvava kasvain, eikä se ole millään tavalla agressiivinen, ei tarvi pelätä, että sille nyt yhtäkkiä tapahtuisi jotain. Se ei ole syöpä, se on kasvain. Onneksi.

 Ihmiset ovat olleet todella kannustavia. Kaikki, jotka ovat asiasta tienneet, ovat olleet ensin huolissaan, mutta heti kun kuultiin olosuhteisiin nähden hyät uutiset, kaikki ovat olleet kannustavia ja todenneet, että kyllä ne sut kuntoon saa. Tuo on ollut todella lohduttavaa. Jopa ihmiset, jotka eivät ole koskaan varsinaisesti tavanneet minua, ovat olleet aivan älyttömän kannustavia ja ilmaisseet tukensa. On todella ihana huomata, ettei tarvitse olla yksin tämän asian kanssa ja aina löytyy joku kuunteleva korva tai lukeva silmä jolle voi purkaa mieltään. Tosin oma äiti ottaa vähän päähän. Se on tiennyt sunnuntaista saakka, että menen lääkäriin keskiviikkona, mutta mitään en ole siitä kuullut sunnuntain jälkeen. Kai se odottaa, että minä soitan sille, mutta luulisi nyt että tässä tapauksessa kiinnostais edes sen verran, että soittais pikaseen, että mitä kuuluu. Mutta ei. No olkoot. En viitsi menettää yöuniani tuommosen takia.

 Tällä hetkellä tuntuu ihan hyvältä, enää ei itketä koko aikaa vaikka se möllikkä onkin mielessä. Nyt vaan odotan sitä aikaa kirurgin puheille ja toivon, että se aika tulee pian. Saattaa olla, että fiilikset taas muuttuu, kun pääsen sinne. Nytkin tottakai vähän pelottaa mitä tuleman pitää, mutta olen silti luottavaisin mielin. Totta kai leikkauksesta on omat seurauksensa, mutta haluan tuon alienin pois päästäni ja jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 Päällimmäisenä mielessä on nyt, että hiuksille pitää tehdä jotain. En halua mitään typerää piilotteluhaivenia, vaan aion raa'asti leikata hiukset lyhyiksi. Hyökkäys on paras puolustus, sanotaan. Tuntuu jotenkin typerältä ajatukselta, että yrittäis joillain muutamalla karvalla peitellä järkyttävän isoa kaljua läiskää. Tulee semmonen "comb over"-olo. Mä en ole mikään donaldtrump joka epätoivosesti haluaa peitellä päätään, mua ei haittaa jos ihmiset sen arven näkee nyt alussa. Kasvaahan ne karvat takaisin. On ne tähänkin saakka rehottaneet, niin tuskin ne nyt päättää ykskaks olla kasvamatta. On varmaan muutenkin  kivampaa kun on lyhyt tukka, kun ei voi sitä pestä vähään aikaan. On mulla ollut lyhyet hiukset ennenkin, joten ei se niin kova järkytys ole. Ja tämän hetkinen moppi on aika kamala, joten ei yhtään harmita luopua siitä.

 Musta on aika hyvä merkki, että voin pohtia noinkin turhia asioita tämän tiimoilta. Tai naureskella miehen ja siskon kanssa, että pitääpä lähtee arkkuostoksille. Ei tässä synkistelyt nyt auta yhtään, päin vastoin. Olo olisi aika kamala, jos koko ajan ajattelisi sitä pahinta mahdollista vaihtoehtoa ja parkuisi silmät päästään. Nyt pitää pitää pää kylmänä ja järki mukana. Näitä leikkauksia on tehty jo 1800-luvulta ihan onnistuneesti, joten miks just minä olisin se, jonka leikkaus menisi pahasti metsään? Elämä jatkuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti