Joko voi huokaista?

 Vihdoin pari viikkoa sitten maanantaina tuli se kauan odotettu kirje.  Sain viimein ajan leikkaukseen, 6.10. sisälle.Helpolla ei sekään tieto mennyt, vaikka sitä nyt ollaan koko porukalla odoitettu kuin kuuta nousevaa; itkuhan siitä tuli. Ja kuika sattuikaan, että samana päivänä oli hammaslääkäri. Lääkäri katseli edellisellä viikolla otettuja kuvia hetken ja totesi, että yhden juurihoidetun hampaan juuressa oli krooninen tulehdus, joka toden näköisesti estää leikkauksen. Oli kuin pommi olisi pudoitettu syliin. Ei voi olla totta! Eli nyt se kauan odoitettu leikkaus siirtyy johonkin hamaan tulevaisuuteen? Seuraava aika hammaslääkäriin olisi sitten vasta seuraavalla viikolla, eli viikkoa ennen leikkausta. Juupa, jotain nyt pitää sille tehdä. Olin sieltä tultuani niin kiukuissani koko asiasta, ettei loppu illasta tullut mitään. Kellokin oli niin paljon, ettei sairaalasta saanut enää ketään kiinni. Olin ihan varma, että leikkaus siirtyy.

 Seuraavana aamuna sain osastolta hoitajan kiinni, joka vahvisti että leikkausta ei voida tehdä, jos suussa on tulehdus. Pitää olla täysin terve. Paniikissa sitten soitin hammaslääkäriin, joka sitten iltapäivällä soitti takaisin ja sanoi, että seuraavana päivänä hammas otetaan pois ja annetaan antibiootit. Hurraa. Soitin vielä keskiviikkona hoidonjärjestelijälle ja kysyin asiasta. Lupasi soittaa takaisin. No sitä soittoa ei tullut, joten päättelin homman olevan ok.

 Perjantaina tuli sitten kirje sairaalasta, että pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin leikkausta varten. En ollut moisesta edes tietoinen, mutta eipä se haitannut, ilmoitin vaan siskolle, etten ole käytettävissä sinä päivänä. Ja onneksi ilmoitin koko päivän vapaaksi! Se tutkimus oli aivan kauhea! Ensimmäiset kaksi tutkimusta olivan ihan siedettäviä, mutta hermoratatutkimus kasvoista oli jotain kamalaa. Varsinkin kun neula pistettiin nenänpieleen, joka nyt muutenkin on herkkä alue. En vaan voinut itselleni mitään vaan aloin itkemään, kun sattui niin paljon. Lääkäri vähän hermostui minulle siinnä ja äyski, että jatketaanko, tutkimus on minun oma etuni. No eihän ne muut neulat yhtä paljon sattunut, kuin se nenänpieli. Silti nekin sattuivat ihan tarpeeksi. Pois lähdettyäni alkoin otsaa oikein särkeä, joten loppu päivä meniki sitten nukkuessa, ettei tuntisi kipua. Kamala tutkimus, toivottavasti ei enää ikinä tarvitse mennä moiseen.

 Tutkimusten välissä oli parin tunnin odotteluaika ja sinä aikana hoidonsuunnittelija sitten soitti. Hammas ei ollut enää ongelma, sillä se oli pois ja antibiootit olivat silloi viimeistä päivää. Kaikki oli hyvin leikkausta varten. Nyt vaan olen pelännyt flunssaa, koska sitä on ollut liikkeellä ja lähipiirissäkin ollaan yskitty ja niistetty. Se tästä vielä puuttuisi! Perjantaina oli vähän outo olo, mutta se saattoi johtua siitäkin kun olin rasittanut itseni ihan piippuun. Hunajaa ja lepoa, kyllä se siitä. Vielä olisi pari päivää kärvisteltävänä ja sitten menen sairaalaan. Kun pääsee sinne sisään, ei tarvitse huolehtia niin paljon. Pelottaa vaan aika lailla. Kaikki, jotka ovat asiasta kuulleet ovat psyykanneet, että hyvin se tulee menemään. Ne ihmiset tietävät mitä he tekevät. Hyvissä käsissä tässä ollaan. No, vielä kun saisi sen iskostettua omaan päähän. Enpähän minä sille mitään itse voi, joten ei kai sitä voi kuin luottaa muihin. Mutta, viimein jotain tapahtuu! Siitä olen tyytyväinen. Loppu on taas muiden käsissä, ei paljon minun murehtimiseni siihen auta.